Puukirkosta pakolaisten ja pikkuemäntien pariin

<p>Toimistotalojen puristuksissa, meluvallin takana, vilkkaan liikenteen ja jatkuvan kaupunkirakentamisen ympäröimänä pieni puurakennus on jäänyt monelta nykyespoolaiselta huomaamatta. Se oli aikoinaan selkeä maamerkki maantien varrella, mutta nyt se on jäänyt kauppakeskusten ja kerrostalojen varjoon. Vanha Leppävaara jyrättiin sileäksi. Siinä menivät niin urheilukenttä kuin romuvarastot, vähän myöhemmin niin Malmin sähkölaitoksen talo kuin Mansikkalan leipomo, niin palvelevat huoltoasemat kuin rautatien vanha pysäkkirakennus. Uljas modernismi taisi alkaa suuresta Osuuskassan talosta, joka nykyisin pienenä ja matalana ihmettelee ohi vyöryvää katkeamatonta autoruuhkaa. Vieressä ei ole enää Arkadian bussipysäkkiä muistuttamassa vanhasta helsinkiläisteatterista, joka sai vähäksi aikaa uuden elämän.</p> <p>Tienmutkan takana pensaiden peitossa lymyilee entinen terveystalo. Radan etelä-puolella metsittynyt puistikko saartaa laatikoista rakennettua Albergan sokerilinnaa. Ennen viimeisintä rakennusbuumia kartanon luota näki Kehätien toiselle puolelle. Siellä sinnittelee paikallaan vielä yksi muinaisjäänne, tämä pieni puurakennuksemme. Perimätiedon mukaan sen laudat kuljetettiin maalaismaisemaan Helsingin Hallituskadulta puretusta talosta. Joku saattaa tuntea tuon rakennuksen nimellä Perkkaan kappeli, mutta vielä neljännesvuosisata sitten sen nimi oli Leppävaaran kirkko. Siellä tapasin Karin ensimmäisen kerran 18.10.1970.</p> <p>Kari oli suunnitellut silloisen lippukuntani Kara-Karhujen lipun, jota nyt oltiin naulaamassa ja vihkimässä. Ihaillen katselin tuota tyylikästä tunnustamme: valkoisessa kentässä vihreä kolmoisvuori, jonka takaa nousee musta, punavaruksinen karhu kantaen olallaan vihreää nuijaa. Noin hienon lipun suunnittelija oli 12-vuotiaan partiopojan silmissä suuri taiteilija. Lipun selkeys ja tasapainoisuus suorastaan hämmästytti. Kuulin Karin suunnitelleen muitakin partiolippuja. Sen paremmin en vielä siinä vaiheessa häneen tutustunut. Kyseessä ei ollut mikään yksitotinen tyyppi, sen kyllä huomasin hartaan juhlatunnelman keskellä. Pienestäkizn kysymyksestä tuntui syntyvän vastauk-seksi laveasti tarinaa. Samaa tyyliä yritin tavoitella aloittaessani tätä pakinaa.</p> <p>Seuraava kohtaamisemme oli vuorossa kymmenen vuotta myöhemmin. Lippumme oli saanut minut hieman kiinnostumaan heraldiikasta. Olin lukenut satunnaisia artikkeleita aiheesta, tehnyt huomiota kunnanvaakunoista maanteiden varsilla ja yrittänyt ymmärtää niiden selityksiä. Joitakin vaakunoita mielikuvituskunnille olin piirustellutkin. Kyseessä ei ollut harrastus, vaan yleinen uteliaisuus. Se minut sitten sai ilmoittautumaan heraldiikkakurssille, jossa Karin lennokas ja innostunut esiintyminen rohkaisi sivistymään tälläkin alalla. Pienen pojan ensivaikutelma oli osunut oikeaan: tämä kaverihan on oikea heraldinen taiteilija. Partiotalon kellarista poistuin monta esteettistä elämystä rikkaampana.</p> <p>Partioheraldikkoihin en vielä siltä istumalta liittynyt, mutta jo muutaman vuoden kuluttua olin mukana ja itsekin järjestämässä heraldiikkakurssia. Heraldikkoa minusta ei koskaan ole tullut, vaikka muutamia lippuja, huiveja ja merkkejä olenkin suunnitellut sekä neuvontaa ja lausuntoja tunnustoimikun-nassa antanut. Uskallan kuitenkin väittää tajuavani heraldiikkaa enemmän kuin keskimääräinen partiolainen. Harrastelijanakin olen voinut tehdä jotakin sen hyväksi, että heraldinen tietämys edes joskus voisi auttaa kaunistamaan tätä maailmaa.</p> <p>Kari ei turhaan kumarrellut auktoriteetteja ja uskalsi kyseenalaistaa monia hienostelevia hömpötyksiä. Rappioheraldiikka sai kuulla kunniansa, mutta kummastelun kohteeksi joutui myös se pellepeloton, joka keksi lounassetelit, vaikka monin verroin käyttökelpoisempia Suomen Pankin seteleitä oli olemassa jo ennestään. Kari älähti, kun vanhaa hyvää yritettiin korvata huonolla uudella. Esimerkiksi ruskeasta partiopuserosta Kari ei luopunut silloinkaan, kun sai kirjallisen määräyksen esiintyä sinisessä puserossa. Vaatimus koski suurleirin avajaisia, joiden lippumenot hän oli luvannut järjestää. Kari kyllä piti lippu-harjoitukset, mutta avajaisiin hän ei osallistunut. Kari vain totesi, että ei häntä siellä oikeasti kaivata, jos hänen oma partiopuseronsa ei kelpaa.</p> <p>Karin ja muutamien muiden partiotovereiden kanssa järjestimme ruotsinvirolaisten pakolaispartiolaisten vierailuja Helsinkiin ja suomalaisille partioleireille. Se oli sitä aikaa, kun virallinen Suomen Partiolaiset vaikeni näiden siskojen ja veljien olemassaolosta, mutta piti äänekkäästi yllä suhteita Neuvostoliittoon.</p> <p>Suomen Partiolaisten ohjelmauudistukset vuosikymmenien varrella olivat välillä melkoista farssia ja poikivat kiivaita taisteluitakin. Karin kanssa joskus naureskelin koko touhulle, vaikka jonkin verran sekaannuimme kapinointiin. Kerran tuli markkinoille uusi suorituskirja, jonka ulkoasu ei mielestämme ollut oikein partiohenkinen. Kun vanhojen saatavuudesta ei ollut varmuutta, päätimme tehtailla lippukunnillemme oman suorituskirjan. Kokeilu oli sinänsä mielen-kiintoinen, kun Kara-Karhuilla ja Tavasteilla ei juuri ollut toiminnallista yhteistyötä. Johtajatasolle oli syntynyt ystävyyssuhteita kaikenlaisen kirjavan partiokapinoinnin ja Partioheraldikkojen toiminnan kautta. Suruttomasti kopioimalla, tekijänoikeuksien ja työnantajien kärsivällisyyden rajoja venyttämällä sekä lippukuntien lyhyen historian pääpiirteitä kirjaten saimme valmista aikaan. Munkkia, mehua ja kahvia kului paljon. Joskus heitettiin huulta ja tarinoitiin enemmän kuin askarreltiin suorituskirjan parissa, mutta lopulta kirjamme oli valmis ja otettu aktiivikäyttöön.</p> <p>Intomielisyydessämme ryhdyimme tekemään myös partiopiirillemme omaa suorituskirjaa. Vuorossa oli lisää aamusta iltaan venyneitä lounaspalavereita ja maailmanparantamiseen luiskahtaneita leikkaus-, liimaus- ja kopiointisessioita. Pian originaalit olivat valmiina, teoksen kansainvälinen rekisterinumero hankittu ja edullinen painatussopimus neuvoteltu. Tällä välin kuitenkin Pääkaupunkiseudun Partiolaisissa oli tapahtunut toimihenkilövaihdoksia. Vaihtoehtoista suorituskirjaa puoltanut ennakkoluulottomuus oli vaihtunut muodollisesti taloudelliseen, mutta käytännössä partiopoliittiseen arkuuteen. Kirjahankkeemme joko hautautui pöytälaatikkoon tai päätyi ö-mappiin, mutta piirin byrokratiamyllystä se ei ole vielä tänäkään päivänä palannut.</p> <p>Näiden suorituskirjakuvioiden siivellä tulimme todenneeksi, että harrastusmerkkivalikoima oli varsin suppea. Siispä ryhdyimme tekemään omaa harrastus-merkkiohjelmaa partioarkeologian keinoin. Haalimme kasaan vanhoja poikien ja tyttöjen luokkamerkkivaatimuksia niin omista kokoelmistamme kuin kavereiltakin ja kaivoimme niitä esiin vähän hämäristäkin lähteistä. Taas riitti hupia useaan tapaamiseen. Lehmänhoito- ja kanatalousmerkit eivät ihan sellaisinaan istuneet 1980-luvun kaupunkilippukuntien toimintaan, mutta kelpuutimme käyttöön esimerkiksi pikkuemäntämerkin. Sittemmin se osoittautui suosituksi useassakin lippukunnassa sukupuolesta riippumatta. Keittiötaitoja ja vaatehuoltoa on kovankin kundin hyvä osata.</p> <p>Karin elämässä, elämäntavoissa, seikkailuissa maailmalla ja taiteellisissa aikaansaannoksissa riittää ihmettelemistä, kuten ystävät hyvin tietävät. Karin viimeisin saavutus tapahtui viikkoja hänen kuolemansa jälkeen. Poikani oli lukenut Kurkisuon Rusakoitten nuorille vartiolaisille Karin kirjoittamaa tarinaa, jossa Helsingin Kotkien Ilves-vartio seikkailee 1950-luvun Helsingissä. Se oli mennyt täysillä läpi. Seuraavalla viikolla kaverit tuskin malttoivat odottaa jutun jatkumista. Jotain Karin pilkesilmäisestä partiopoikamaisuudesta siis välittyi uudelle sukupolvelle. Toivottavasti myös hänen tunnusaiheiset kirjoituksensa saavat vielä paljon lukijoita. Ehkäpä joku lukijoista ryhtyy intoilemaan hyvän heraldiikan puolesta.</p> <p><i>Ilmari Syrjälä</i></p>