Intohimona liehuvat värit

Olin aloittanut heraldiikan harrastuksen 12-vuotiaana. Aluksi keskityin kirjallisuuteen, ja heraldisten kirjojen keräily on jatkuvasti kuulunut mieli-harrastuksiini. Vähitellen syntyi tarve tavata toisia alan harrastajia. Yritin turhaan lähestyä kotimaista Heraldista Seuraa, joka ilmoitti ottavansa uusia jäseniä vain kutsusta. Ulkomailla minulla oli parempi onni, ja minut otettiin avosylin jäseneksi Skandinavian, Englannin ja Sveitsin järjestöihin. Tanska-laisten ystävieni kautta onnistuin 1976 pääsemään kansainväliseen alan kongressiin Lontoossa. En tuntenut sieltä ketään, ja harvat suomalaiset osanottajat hämmästelivät läsnäoloani.

Miten oli mahdollista että heidän tietämättään suomalainen nuorukainen (olin silloin 28 v.) oli alkanut harrastaa heraldiikka? - ”Ettekai vaan ole yhden Kari Laurlan tuttuja? Hän on aiheuttanut meille paljon harmeja”, kysyttiin minulta. Nimi oli itse asiassa tuttu; olin vuodesta 1975 ollut Liehuvien Värien tilaaja ja käynyt muutamassa Laurlan näyttelyssä. Lähempi tuttavuus puuttui. Kuka oli tämä vaarallinen mies, josta vanhojen heraldikkoherrojen piti varta vasten lausua varoittelunsa?

Varovaisten puhelinkontaktien jälkeen sovimme Karin kanssa tapaamisen hänen Luotsikadun asunnossaan marraskuussa 1978. Olin laskenut viipyväni ehkä tunnin, mutta puhumista riitti koko iltapäiväksi – nimenomaan Karin taholta. Itse olin kovin otettu, sillä minulta oli puuttunut mahdollisuus ajatusten vaihtoon toisen heraldiikkaa harrastavan suomalaisen kanssa.

Karin suhde heraldiikkaan oli tunteenomainen, intohimo, ei mikään ajanviete. Karilla oli kuten lähetyssaarnaajalla tarve levittää sanomansa. Tätä varten hänellä oli Liehuvat Värit ja Partioheraldikkojen kurssit. Osallistuin näihin niin oppilaana kuin opettajana ja Karin mukaansa tempaava esitystapa oli ainut-laatuinen, vaikka joskus rasittava. Intohimoisten tapaan Kari ei ennättänyt seisahtua vuoropuheluun, sillä hänen heraldinen ajatuksensa juoksi sanoja nopeammin. Tätä hänen vihamiehensä eivät voineet suvaita; heille vaakunat olivat toimeentulon lähde, Karille uskonkappale.

Kari oli tavattoman tuottelias. Lippuja, vaakunoita, painotuotteita, kursseja ja näyttelyitä syntyi jatkuvalla syötöllä mieheltä, jolla oli niin päivätyö kuin perhe. Minulle tärkeä ominaisuus oli Karin taito etsiä ja tallentaa valtava määrä heraldista tietoa. Hänen julkaisunsa saattoivat olla alkeellisia, mutta niitten sivuilla on valtava tietomäärä, jota ei löydä muualta. Liehuvat Värit oli myös Karin vartiokoira. Kun lipun tai vaakunan käytössä oli jotain väärää, koira haukkui välittömästi. Kukapa muu olisi edes välittänyt, saati vaivautunut haukkumaan, oikaisemaan ja ohjaamaan.
Kuka välittää ja vaivautuu nyt, kun Kari on poissa?

Henrik Degerman